Käytin itse internetiä ensi kerran vuonna 1995. En ollut siis ihan ensimmäisten joukossa, mutta alkupäässä kuitenkin. Nyt 15 vuoden netinkäyttökokemuksella olen tullut siihen tulokseen, että kaikki, mitä netistä löytyy, ei olekaan välttämättä totta.

Ihan alkuvuosina, kauan ennen www:tä, internetiin sisältöä tuottivat lähinnä luotettavat auktoriteetit, jolloin netistä löytynyt tieto oli kenties hieman luotettavampaa. Sittemmin verkon käyttäjämäärät ovat monimiljoonakertaistuneet, valitettavasti verkon absoluuttinen asiasisällön määrä ei.

Alusta asti internetistä tiedon hakeminen on ollut haasteellista. Joku opettajani vertasikin nettiä kirjastoon, jossa on maailman kaikki kirjat, mutta valot eivät toimi. Tietoa siis löytyy, mutta vain, jos osaa etsiä.

Isoimpana ongelmana on se, että kaikenlainen vääräkin informaatio löytää tiensä hakijan koneelle, hyvinkin helposti. Nyt esimerkiksi Hesarin verkkosivujen uutisia voi kommentoida anonyymisti, jolloin lukijoiden omat, joskus faktapohjaltaan täydellisen vinksahtaneet kommentit saattavat saada kritiikittömän lukijan silmissä uskottavamman leiman.

Tiedon hakemista yleensäkin leimaa se, että Google löytää vastauksia hakuun usein myös keskustelufoorumeilta, jossa sisällön totuudenmukaisuus on samalla tasollakuin lähikuppilan baaritiskillä. Foorumeille suolletaan suunnattomat määrät subjektiivisia kommentteja päivittäin. Näitä lukiessa löytää usein juuri ne vastaukset, joita halusikin löytää, joten tiedon hakija voi valita mieleisensä totuuden.

Google on sekin hassu asia, netistä hakeminen tapahtuu guuglaamalla, ikäänkuin se olisi SE internetin hakutyökalu. Ei yksi niistä, vaan just SE.

Hyvä, mutta mihin se sitten johtaa? Johtaa siihen, että syntyy hyvin vahvoja urbaanimyyttejä, tuulesta temmattuja tarinoita, jotka ovat saaneet alkunsa jonkun salaliittoteoreetikon ohimoiden välissä tai muuten vaan paisuneet kuin suusta suuhun tarinoissa esihistoriallisella ajalla. Henkilökohtaisesti esim epäilen, että ei se Väinämöisen saama hauki ihan niin iso ollut, kuin kalevala antaa ymmärtää, se vain on kunnon kalajutun tapaan kasvanut matkalla suusta suuhun.

Toimin itse autoalalla, ja olen tottunut monenlaiseen liioitteluun. Tätäkin kirjoittaessa väännän Youtubessa kättä virolaisen harrastajan kanssa, joka on pistänyt valmiiksi hienojen 980 hevosvoiman perään omat 120 ja risat hevosvoimaa, vaikka auton suorituskyky kielii ihan muusta. Selitys lienee se, että "kyllä siellä voisi olla sen verran, jos laittaa ilokaasut ja nostaa ahtoja ja säätää vähän ennakoita."

Olenkin jo vuosikausia näille vastannut, että kaikissa autoissa on 1000 heppaa. Ei tarvitse muuta tehdä kuin vaihtaa moottori.

Suorituskykynumeroita on aina liioiteltu. Jo 15 vuotta sitten joku jarrutti ralliautosta vähän yli 190hv, seuraava kertoi tehoa olleen noin 195hv, seuraavan mukaan tehoa oli vajaa pari sataa, ja seuraavan mukaan se parisataa. Kuukauden päästä escortissa oli 240hv. Eikä mitään tarvinnut tehdä. Tämä kuitenkin vuoti mediaan, ja lehtimies ei kritisoinut asiaa, vaan uutisoi sen faktana, jolloin lapinlisät saivat virallisen leiman.

Muutama vuosi sitten suomessa kohistiin siitä, kun pikkupojat olivat löytäneet internetistä pommien rakennusohjeita. Pohdittiin, miten moisten tietojen saamista voitaisiin rajoittaa. Haastateltu tutkijatantta oli sitä mieltä, että tällaisen tiedon löytyminen internetistä on hyvin vaarallista.

Silti onnistuin itse löytämään samat tiedot kirjastosta 25 vuotta sitten. Viisi vuotta ennen www:tä. Eikä kukaan puhunut, että tiedon määrää kirjastoissa pitäisi jotenkin rajoittaa. Emme tosin räjäytelleet pommeilla ostareita, vaan lähinnä tyhjiä linnunpönttöjä ja kaatikselta löydettyjä wc-istuimia, joten emme päässeet pommeillamme uutisiin. Hyvä niin...

Yleensäkin kaikenlainen kohiseminen on nykyään muotia. Media tekee ihmeellisistä asioista kohun. Itse tunnistan uutisoinnin kohuksi, kun saman asian puiminen jatkuu niin kauan, että otsikoiden näkeminen alkaa vituttaa.

Luen yleensä sanomalehden päivässä. Useimmiten se on jompikumpi iltapäivälehti, jonka ostan lounastauolla. Iltapäivälehdet ovat erikoistuneet kohisemiseen. Tosiaan. Kohinaa on signaalin seassa runsaasti. Ikävä kyllä laadukkaampaa journalismia ei huoltoasemilla ole tarjolla, joten näihin on tyytyminen. Tiedon nälkäni voittaa yleensä lööppien aiheuttaman vastareaktion.

Viimeisen vuoden aikana vitutukseen asti kohuttuja asioita oli sikaflunssa, vaalituki sekä Vanhasen lautakasa. Vaalitukiasiasta media innostui, koska kerrankin journalistit kokivat, että ovat vallan kahvassa. Onneksi saivat nenälleen lautakasajupakassa, joka johtikin siihen, että suurin kohinaintoilu laantui.

Pääpiirteittäin olen itse vahvasti sitä mieltä, että koko vaalitukijärjestelmä saatiin näyttämään likaiselta ja laittomalta, vaikka se oikein toteutettuna on täysin laillista. Media vain ei tukien laillisuudesta pitänyt ihan täsmälleensä samanlaista melua kuin laittomuuksista, joita epäillään löytyneen.

Lopputulemana kuitenkin saatiin aikaiseksi, että ennen maailman vähiten korruptoituneiden maiden rankkauksessa Suomi tipahti vaikka kuinka monta pykälää, vaikka itse korruptiosta ei tietääkseni vielä ole saatu mitään näyttöjä. On vain kohistu -ainakin toistaiseksi laillisten tukien epäselvästä kirjaamisesta ja muista muotoseikoista. Koko uutisoinnissa vaan saatiin todellakin, signaali katoamaan sinne kohinaan.

Sikaflunssa saatiin puolestaan kuulostamaan kamalalta, kun se tappoi kymmeniä ihmisiä. Silti vähemmän kun vuotuinen kausi-influenssa. Miksi siitä ei uutisoida turtumiseen asti joka ikinen talvi?

Koko homman juju on nyt siinä, että elämme tietoyhteiskunnassa. Tietoa on tarjolla runsaasti, monesta suunnasta, mutta sen todenperäisyydestä tai oikeudenmukaisuudesta ei ole takeita.

Mistä sitten löydän tiedon, johon voin absoluuttisesti luottaa? No ei ainakaan googlaamalla. Kyllä minä vieläkin taitaisin sinne kirjastoon köpötellä. Tosin olen sen verran laiska, että pysyn mielummin sohvalla, ja tyydyn siihen soopaan, jota tämä läppärin ruutu silmilleni heittää.