Kaupungista maalle.

Jotenkin maalta kaupunkiin soljahtaa suusta paljon sujuvammin kuin toisin päin. Maalta on muutettu kaupunkiin kiihtyvällä tahdilla viimeiset vuosikymmenet. Nyt kun omat kamat on kannettu vastavirtaan,  ruuhkasuomesta kotimaisemiin, ja pari yötä asian päälle nukuttu, voi jo itse jo muodostaa sekä jakaa tästä koko hässäkästä jonkun ajatuksen.

Pitkä lenkki

Muutin pois Simpeleeltä vuonna 1995. En muista, että uhosinko lähtiessäni, että tänne en enää palaa. Itseni tuntien se onkin vallan mahdollista, mutta tässä aikuistuessa sitä on mieli muuttunut.

22 vuodessa ehtii kulkea pitkän matkan. Minulla reitti vei Simpeleeltä ensin Valkeakoskelle, sieltä Mikkeliin, josta pääkaupunkiseudun kautta löysin itseni Alabamasta ja sen jälkeen Englannista, ja kun Turun ja Vantaan kautta kannoimme tavarat Simpeleeltä löydettyyn kotiin, kilometrejä oli kertynyt pikaisella laskutoimituksella vajaat 25 tuhatta.

Muutto

Vantaalla pakkasimme kaikki tavaramme kolmestaan, puolisoni, tokaluokalla oleva poikani ja minä. Apuja ei tullut, vaikka kavereilta varovasti vähän pyydeltiinkin. Pääkaupunkiseudulla tällainen ei ole tavatonta. Ihmisillä on omat kuviot, ja tuttavapiiri – vaikka asuukin ehkä mittanauhalla mitattuna likellä, on helposti hajautunut tunnin ajomatkan päähän. Lasten harrastukset ovat hajallaan, ja toisen tunnin ajomatkan väärään suuntaan, tai muuten vaan päivätyö vie mehut.

Lastaukseen emme edes vaivautuneet kyselemään apuja. Arkiaamuna kaupungin ihmiset eivät joko pääse, tai yksinkertaisesti viitsi lähteä kantamaan toisten tavaroita. Otimme siis avuksi Niemen ammattilaiset, jotka ammattimiehen ottein tetristelivät merkittävän määrän huonekaluja ja muuta irtainta kuorma-autoon idyllisen vesi- ja räntäsateen hivellessä kasvoja. Pakkaaminen otti minuutilleen sen ajan, mitä he olivat etukäteen arvioineet, neljä tuntia.

Olimme huudelleet tuttuja avuksi Simpeleen päässä, sillä Niemen lähin toimipiste sijaitsee Lahdessa, joten kolmenkin ammattilaisen pyytäminen paikalle olisi maksanut likelle nelinumeroisen summan. Pari ystävää ilmoittautui välittömästi, yksi perhe lupasi tulla, mutta vasta tunnin päästä siitä, kun muuttokuorma saapuisi Simpeleelle. Pian ilmoittautuneita oli kymmenen, sitten kaksitoista.

Kun saavuimme perille, pihalla odotti yli kymmenpäinen joukko talkooväkeä, ja lisää valui paikalle ennen kuin ehdimme ovia avata. Lopulta tavaroitamme purki yli viisitoista ihmistä. Aamulla hampaat irvessä, mutta ansiokkaasti pakattu lasti purettiin reilussa kolmessa vartissa. En oikein tiennyt mitä ajatella, koska näin ystävällinen vastaanotto tuntui lähes kiusalliselta. Yritin kiitellä kaikkia, vaikka se ei mielestäni tehnytkään oikeutta sille avun ja ilon määrälle, joka meitä oli vastassa.

Outouksia

Amerikassa tuntemattomat ihmiset tervehtivät kaupan hyllyjen välissä. Se oli outoa. Sitä ei tapahdu Vantaalla. Simpeleellä sen sijaan tapahtuu. Samoin kaupassa kassahenkilö tervehdyksen ja plussakortista muistuttamisen lisäksi helposti vaihtaa sanan tai pari. Se on outoa myös.

Ajelin eilen keskustassa, ja jouduin moikkaamaan vastaantulijalle. Pääkaupunkiseudulla ajellessa en ole moikannut varmasti viittä kertaa enempää, vaikka siellä on tullut asusteltua kuitenkin melkein kymmenen vuotta. Tuttuja vain ei yksinkertaisesti tule vastaan.

Kävin myös paikallisessa kukkakaupassa, ihan kansalaisaktiivisuuden vuoksi, kuuntelemassa pääministerin puhetta ja keskustelua paikallisten kanssa. Paikalla oli kolmisenkymmentä henkilöä, joista tunsin tai ainakin nimeltä tiesin noin puolet. Tunne oli hämmentävä. Toisaalta lämmin, toisaalta hieman ahdistava. Pitikö minun nyt sitten jutella kaikkien tuttujen kanssa?

Miksi?

Olen nyt asunut Simpeleellä siis vajaat kolme päivää, ja kolme ihmistä on kysynyt, että miksi muutin takaisin tänne. Yksi oli muodostanut aiheesta mielipiteen, joka liippasi osiltaan yhtä merkittävistä syistä.

Ensinnäkin tietysti tärkeä asia on se, että olemme molemmat freelancereita, ja työt kulkevat mukanamme. Asiakkaillemme ei ole merkitystä, onko kotiosoitteemme Vantaalla vai Vaasassa. Tämä oli luonnollisesti sellainen seikka, joka helpottaa tällaisten päätösten tekemistä.

Toinen syy on hyvin yksinkertaisesti raha. Asuimme pääkaupunkiseudun näkökulmasta isohkossa, noin 100 neliön asunnossa, Vantaan Koillisnurkassa, ”kaukana” kaupungin palveluista, ja silti asumiskustannuksemme olivat lähes 2000 euroa kuukaudessa. Se on aika paljon.

Kolmas syy oli ahtaus. Asuntomme oli selvästikin tarkoitettu perheelle, jossa on monta lasta, joten makuuhuoneita oli neljä, ja ne olivat niin pieniä, että huoneeseen ei ollut mahdollista sovittaa 160-senttistä sänkyä. Tarvitsimme työhuoneen, ja sellaisen teimme asunnon yhdestä makuuhuoneesta. 

Kun siihen asetteli kaksi työpöytää, oli tila siinä määrin täynnä, että lattialle jäänyt kameralaukku vei vapaasta lattiatilasta neljänneksen. Isompaan asuntoon ei kuitenkaan ollut varaa.

Neljännen syyn otsikoin sanalla ”ihmiset”. Poikamme uhattiin tappaa kuukausi sitten. Teimme asiasta rikosilmoituksen, jonka jälkeen uhkailijoiden vanhemmat kävivät kolmeen kertaan rähjäämässä ovellamme. Olimme kuulemma kiusaajia, ja että tämä ei nyt tule päättymään hyvin. Tämän tyylinen toiminta on ruuhkasuomessa kuitenkin aika tavallista.

Ihmiset – kategoriaan kuuluu myös se ilmiö, että pääkaupunkiseudulla on hyviä ja huonoja kouluja. Poikamme on hyvässä koulussa, silti kävi näin. Millaista lie arki huonossa koulussa.

Edelleen ihmiset-kategoriaan kuuluvat huumeneulat partiomajan rappusilla ja naisten ahdistelu julkisissa kulkuneuvoissa.

Ihmisiin kuuluu myös se, että kun Simpeleellä astelee huoltoasemalle, siellä istuu joku tuttu, jonka kanssa voi vaihtaa pari sanaa. Kun Simpeleellä tarvitsee muuttokuorman purkuapua, paikalla on vajaat kaksikymmentä ihmistä. Simpeleellä voin astella baariin yksin, ja pian siihen ilmestyy seuraa. Vantaalla ei.

Koska olemme molemmat työskennelleet itsenäisesti kohta vuosikymmenen, ei kummallekaan ole muodostunut ympärille vahvaa yhteisöä tai ystäväpiiriä, sillä pääkaupunkiseudulla ei tavata naapureiden kanssa kaveerata. Olen asunut Helsingissä ja Vantaalla yhteensä seitsemässä eri asunnossa, ja niistä hyvänpäivän tutuksi asti ystävystyin yhden naapurin kanssa, ja sekin loppui heti, kun muutimme pois. Useimpia naapureita en koskaan edes nähnyt.

Viides syy on luonto. Vaikka luontoon pääsee Vantaallakin, ei se ole lainkaan sama asia. Olen käynyt aikuisiällä ongella kahdesti. Molemmilla kerroilla Simpeleellä. Uistelemassa neljästi, aina Simpeleellä. Muksun kanssa olen ollut paistamassa nuotiomakkaraa kahdesti yhdeksän vuoden aikana. Teltassa olen nukkunut viimeksi juhannusfestareilla 2004. Näitä kaikkia asioita haluan lapseni kanssa tehdä. En tiedä, miksi se Simpeleellä tuntuu valtavan paljon helpommalta kuin Vantaalla, mutta näin se kuitenkin on.

Kuudes syy on perhe. Meillä ei ole pääkaupunkiseudulla kuin yksi sukulainen. Täällä on tusina. 

PKS vs. Järvi-suomi

Pääministerin tapaamisessa kuulin paljon kommentteja siitä, että pääkaupunkiseudulla asiat ovat paremmin. Useat asiat ehkä ovatkin, mutta monet asiat eivät sitten ehkä lopulta kuitenkaan.

Joo, se pitää paikkansa, että bussilla pääsee helpommin paikasta toiseen. Mutta lääkäriin on minuuteissa mitattuna helposti pitempi matka kuin Simpeleellä.

Kaupoissa on enemmän valikoimaa, mutta hyvän valikoiman kauppaan on hyvin todennäköisesti minuuteissa ihan yhtä pitkä matka kuin tästä hyvän valikoiman kauppaan Imatralle.

Joku oli sitä mieltä, että yrittäminen on pääkaupunkiseudulla helppoa, ja täällä vaikeaa. Voin kertoa, että tilanne on täysin päinvastainen. Joo, asiakkaita on enemmän, mutta vastaavasti niin on kilpailuakin. Liiketilojen vuokrat ovat helposti kymmenkertaiset, kaikki kulut suuremmat, mukaan lukien omat asumiskulut, joten paine saada yritys tuottamaan, on valtavan paljon kovempi.

On totta, että esimerkiksi palveluyrityksen kasvaminen Simpeleellä on melko epätodennäköistä, mutta vastaavasti riskien määrä yrityksen kasvattamisessa pääkaupunkiseudulla kaartuu hyvin nopeasti kohti taivasta, jolloin epäonnistuminen johtaa hyvin rajuun mahalaskuun, hyvin nopeasti.

Sen sijaan alkutuottajan ei mielestäni ole nykymaailmassa mitään järkeä asettua pääkaupunkiseudulle. Täällä on ahkeraa työvoimaa, edullisia tiloja, ja hyvät logistiikkayhteydet.

Asuimme Rekolassa, jonne pikaruokaa toimittaa tällä hetkellä tasan yksi kebula. Siinä mielessä tilanne on vissiin säilynyt muuttumattomana. 24h huoltoasemalle sen sijaan olikin matkaa jo 15km. Simpeleellä Teboil on lähempänä.

Tuleeko ikävä?

Ihan varmasti tulee. Minulla jäi pääkaupunkiin muutama läheinen ystävä. Heitä kuitenkin ehdin tapaamaan vain muutaman kerran vuodessa, joten ne tapaamiset saa hoidettua täältäkin. Juna kulkee alle kolme tuntia ja maksaa vähemmän kuin taksi Tikkurilasta Helsinkiin.

Ikävä tulee ajatusta, että erilaisia tapahtumia ja konsertteja ja kalenoita oli tarjolla joka viikonloppu. Totuus kuitenkin on, että niissä ei paljoa tullut käytyä. Oikeastaan ei tullut käytyä lainkaan.

Mutta ainakaan ikävä ei tule ihan käsittämättömän ahdasta keittiötä ja väärään suuntaan aukeavaa tuulikaapin ovea. Eikä järjettömän ahdasta parkkipaikkaa tai tonttia, jossa muksun ei voi antaa ajaa polkupyörällä, koska joka suuntaan on 30 asteen alamäki.

Eikä kymmentä pihakeinun alle kusevaa pihakissaa.